Peto on irti!

Peto päästettiin irti Saksan Leipzigissa keväällä 1930, kun ooppera Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho sai ensiesityksensä. Ensitahdeista oli tuskin päästy, kun vihellyskonsertin jälkeen heiluivat nyrkit, yliopisto-opiskelijat ottivat yhteen työläistappelijoiden kanssa ja saliin pillien ja pamppujen kanssa rynnänneet poliisivoimat viimeistelivät yleisen paniikin. Tästä eteenpäin suosion saanutta oopperaa esitettiin ympäri maata viranomaisten valvovan katseen alla.

Vastaanotto oli toki hillitympi Turun kaupunginteatterissa lähes sata vuotta myöhemmin, mutta myönteisen sivistyneen suosionosoitusten takana saattaa edelleen lymytä kapinan peikko. Siksi hyvin Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin yhteistyönä aikoinaan syntynyt ooppera tavoittaa myös oman, kyynisyyttä hohkavan zeitgeistimme, jossa vallitsee tyytymättömyys nykyhetkeen ja pelko huomisesta. 

Brechtin kohdalla oikeistovoimien ja vasemmiston vastakkainasettelua kärjistäviin teatteritekoihin oli jo tuolloin totuttu. Mahagonnysta tuli uusi sulka kolmikymppisen uraohjuksen skandaalinkatkuiseen olemukseen. Yhdessä Kurt Weillin kanssa huomio käännettiin tällä kertaa oopperaan, jonka uudistamista yksi jos toinenkin oli vaatimassa. Isku tehtiin siis porvarillisen esitystaiteen pyhimmästä pyhimpään. Tavoitteeksi otettiin paitsi muodon ja sisällön ajankohtaistaminen myös kulttuurituotantoa hallitsevan yhteiskunnallisen koneiston paljastaminen. Mitätön piiperrys sai riittää!

Siksi Mahagonny käsittelee rahan valtaa, ihmisten hyväksikäyttöä, viihteellä (urheilulla!) ja seksillä alistamista sekä kaikkeen pesiytynyttä itsekkyyttä ja oman edun tavoittelua. Brechtin/Weillin teosta on joskus nimitetty ensimmäiseksi surrealistiseksi oopperaksi, mikä se tietyllä tavalla onkin. Huijareiden perustama kaupunki vetää puoleensa työntekoa vieroksuvia ja täydellisestä vapaudesta nauttivia ihmisiä, joiden pääharrastuksia ovat syöminen, rakastelu, tappelu ja juopottelu. Jossakin välissä lähestyvä hurrikaani uhkaa hyviä bisneksiä, mutta väistyy ja uusi, ainakin joillekin parempi aika koittaa taas. 

Weillin eri tyylilajeja yhdistelevä musiikki välittää tarinan ja antaa sille "suhtautumistavan", kuten Brecht merkinnöissään Mahagonnysta kirjoitti. Musiikki ei tehosta, eikä tue esitystä vaan toimii omana itsenäisenä elementtinä. "On poistettava kaikki, mikä pyrkii hypnotisoimaan, mikä tuottaa alentavia päihtymystiloja, mikä sumuttaa." 

Perinteisen oopperan lailla Mahagonny on nautintoainetta, tai kuten Brecht totesi, "kulinaristista oopperaa". Katsojan ja kuulijan tulee voida nauttia esityksestä, saada eteensä elämys, jokin "hauska juttu", joka tuottaa teokseen "keveän asennoitumisen". Mutta kun esitystä koossa pitävät elementit (teksti, musiikki) erotetaan toisistaan, katsoja myös "pudotetaan tunnelmastaan" ja hänelle paljastuu tuotannon materiaalinen pohja, se mikä se kuitenkin yhteiskunnassa on, eli: tavara. "Todelliset uudistukset puuttuvat perustaan."

Ei Brechtillä toki ollut harhaluuloja uuden lähestymistapansa tehokkuudesta. Mahagonny, näin Brecht: "istuu vielä tukevasti vanhalla oksalla mutta on jo ryhtynyt sahaamaan sitä (huomaamattaan tai huonosta omastatunnosta)."

Brechtin ja Weillin oopperaa muokattiin jo tekoaikaan moneen eri suuntaan, eikä lopullinen versio ollut kaikin puolin Brechtin mielen mukainen. Natsien pelko vaimensi jo monien suita ja karkeimmista provokaatioista jouduttiin luopumaan. Ehkä tämä näkyy myös Mahagonnyn tämän päivän ylöspanossa, jossa seilataan kantaaottavuuden ja kokonaisvaltaisen viihtymisen pehmeillä lainehilla. 

Turun kulttuurikentän yhteistyönä syntyneestä, joutuisasti kulkevasta, uhmakkaasti ja raikkaasti soivasta versiosta löytyy tarpeellista asennetta, ja eeppiseen teatteriin kuuluvat juonta kommentoivat tekstiprojisoinnit maadoittavat efekteinä esityksen kulkua. Mikko Koukin ohjaama kokonaisuus on hallittu, moninaisista eri elementeistä huolimatta helposti seurattava ja viihdyttävä. Lavastus (Jani Uljas) vie meidät uhkaavien valospottien ja tavaroita sekä ihmisiä kyyditsevien metallihäkkien kekseliäästä muokkautuvaisuudesta kapakoihin, ilotaloihin sekä taivaalla loimottavan kuun loisteeseen. Keskeiset solistit (erityisesti Päivi Nisula leskirouva Begbickinä, Jasper Leppänen Jim Mahoneyn ja Sonja Pajunoja Jenny Smithin roolissa) kantavat ja kannattelevat taidokkaasti Pentti Saaritsan aikoinaan laatimaa suomenkielistä osuutta myös selkeästi artikuloiden. 

Oman - jos ei vieraannuttavan, niin koomisen -  lisänsä kokonaisuuteen tuo esityslehtinen, Mahagonnyn Sanomat (toimitus Emmi Kantonen, Anna-Leena Siltanen, Maria Peltoniemi), joka antaa leikillistä tietoa tulossa olevasta esityksestä sekä ihmisistä sen takana unohtamatta myöskään "laskevan auringon kaupunkia" ja sen irvokasta olemusta.

Turussa peto on irti vielä huhtikuun. Sen myöhempiin liikkeisiin voi suhtautua odottavasti. 

 

Kuva: Otto-Ville Väätäinen