Kun teksti puhuu yhtä ja näyttelijä toista, ristiriita herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Näin kävi itselleni Juha Itkosen kirjoittaman Sivuraiteen ensi-illassa Turussa 26.3. Henkilöiden fyysiset eleet, tärisevät raajat, liioitellut ilmeet, repliikkien välistä nousevat sanattomat örähdykset, koko miiminen paletti näyttäytyi kummalliselta arkiseen, joskin ilmeisen kiusalliseen kanssakäyntiin viittaavan tekstin kanssa. Katsonko komediaa, farssia vai epäonnistuneen parisuhteen oudolla tavalla intimiä tilitystä?
Itkosen näytelmän monipolvinen historia antaa ehkä oman selityksensä. Siinä mennään kuuden vuoden takaiseen aikaan, kun kirjailija valmisteli näytelmää tilaustyönä kahdelle teatterille. Sitten tuli korona, stoppi ja tekstin uudelleen herätys, tällä kertaa kuunnelmana, ja vuosi 2024. Näyttämöversio nähtiin lopulta Lahden kaupunginteatterissa helmikuussa 2026.
Näin näyttämölle kirjoitetusta tekstistä tuli kuunnelma ja kuunnelmasta taasen näytelmä. Tuotantomatkan varrelle on osunut jos jonkinlaisia raideyhteyksiä. Kolmen teatterin (Lahti, Turku, Kansallisteatteri) yhteistyönä lopulta toteutettu esitys siirtyy vuoden aikana vielä Turusta Helsinkiin.
Kertomus radanvarsikaupungin kahdesta rakastavaisesta (Eeva Soivio ja Jarkko Lahti), jotka sattumalta kohtaavat junassa elämän jo höykyteltyä, antaa viitteitä kamarinäytelmän suuntaan. Yhteiseen historiaan on kasaantunut monenlaista käsittelemätöntä lastia, jota päästään vaivalloisesti kolistellen purkamaan. Eikä entisten nuorten myöhempikään elämä ole ollut ihan sitä, mistä unelmoitiin. Laura Mattilan ohjaus antaakin tilaa Itkosen koristelemattoman puheliaalle dialogille, jossa edetään sujuvasti mielentilasta ja tunnelmasta toiseen.
Elämään mahtuneista pettymyksistä ja mukaan tarttuneesta katkeruudesta tässä on kysymys. Sekä siitä, mistä löytää voimaa hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitä voi ja viisautta erottaa nämä toisistaan, kuten paljon siteerattu hokema kuuluu.
Vaikka se näyttämöllä nähty ruumiillinen kiihko, joka sykähteli Turun näyttämöllä (kuulopuheiden mukaan esitys ei ollut näiltä osin aivan identtinen Lahdessa nähdyn kanssa), kohta jo laantui ja näytelmä alkoi palata totuttuun rytmiin ja ikään kuin hengitti taas yhtä tekstin kanssa, efekti ei kaikonnut minnekään. Katsoja oli sen avulla saatettu kohti näytelmän ja henkilöiden sisäistä maailmaa.
Ulkoisen, fyysisen tilan kautta sisälle tekemiseen lienee ollut yksi "turkkalaisen metodin" lähtökohtia. Mutta varhaisempia esimerkkejä löytyy jo 1920-luvun vallankumoushuumaa eläneessä Moskovasssa. Kun teatteri valjastettiin yhteiskunnallisen käymistilan vetojuhdaksi. Vapautunut poliittinen energia piti ottaa taiteellisesti haltuun ja viskata päin hämmentynyttä katsojaa. Niin että tämä järkyttyy näkemästään, pysähtyy ajattelemaan ja ihmettelemään maailman menoa, noin ylipäätään. Katsojaa estetään tietoisesti vaipumasta näytelmän lumoukseen tai eläytymään henkilöiden kohtaloihin. Tarina kulkee eteenpäin, mutta kerrontakeinot vaihtuvat odottamatta ja lennossa.
Jotta mahdollisimman korkea tuottavuus toteutuisi, näyttelijän tuli suorittaa työnsä "nopeasti, täsmällisesti ja tarkoituksenmukaisesti" (Meyerhold, Teatterin lokakuu. Love Kirjat 1981). Oli siis kiinnitettävä eläytymisen sijasta huomio liikkeeseen, kehonkieleen ja sen tietoiseen kehittämiseen, biomekaniikkaan. Koska näyttelijän taide on tämän mukaan plastisten muotojen sijoittamista määrättyyn tilaan, ja kun tätä toteutetaan tehokkaasti, kaikki se, mihin aiemmin piti käyttää neljä tuntia, hoituu uudella otteella ja asenteella tunnissa.
Meyerholdin äärimmäisistä kaavailuista tehtiin kohta diktatuuriin kääntyvässä maassa silppua, eikä turkkalaisuus taida sekään ilmetä kuin vanhojen oppilaiden muisteluina, tai sitten ohuina esityksiin sisälle rakennettuina noroina. Kuten tapahtui Turussa (epäilen kyllä, oliko siitä edes oli kysymys).
Lähes kahteen ja puoleen tuntiin ajoittunut esitys eteni rauhallisesti jolkottaen ja saapuessaan perille osoitti rauhanomaisen tunnetilan, johon saattoi käpertyä. Elinalle ja Jonssille jaettiin toivoa huomisesta, ja uusi elämä odotti kirjaimellisesti pienen ponnistusvaiheen takana.
Mutta ehkä kuitenkin lyhyen hetken näytelmässä oli ollut havaittavissa myös jotakin yllättävää ja odottamatonta, josta kärsimätön katsoja ei heti saanut tolkkua. Kaikenlaiset ristiriidat kun kuuluvat draaman ytimeen.
Kommentit
Lähetä kommentti