Siirry pääsisältöön

Neljännen seinän lumo

Joillekin, kuten itselleni, teatteri tuntuu nautinnollisimmalta, kun voi vain heittäytyä draaman vietäväksi ja antaa taidokkaan toteutuksen hurmata. Ei tuota näkymätöntä rajaa kahden maailman välillä aina tarvita, mutta kun näytelmä antaa myöten, miten kutkuttavaa voikaan olla vain seurata, tarkkailla näyttämön tapahtumia aivan kuin ei olisikaan paikalla ja kuitenkin on. Kaupunginteatterin Hiirenloukku on tältäkin osin mitä parhainta viihdettä, todeksi tullutta neljännen seinän illuusiota.

Anne Rautiaisen ohjaus Agatha Christien jo klassikoksi muodostuneesta näytelmästä luottaa perinteisiin ratkaisuihin, joissa näyttelijäensemblen osuus on etualalla. Tietenkin myös esityksen pohjana toimiva murhamysteeri toimii draamallisena kehyksenä, josta riittää ammennettavaa. Christien dekkareille tyypillisesti jyrkästi rajatuista hahmoista löytyy moneen suuntaan yllyttäviä tulkintoja, niin hyvään kuin pahaa verta, jopa kuolemaa kylväviin seurannaisvaikutuksiin.

Mutta mitään erityisratkaisuja taiteellisen näkemyksen tai näyttämökuvan kanssa ei ole Hiirenloukussa tarpeen tehdä. Riittävän oikukkaiksi ja silti ymmärrettäviksi kirjoitetut henkilöt pitävät mielenkiinnon yllä, varsinkin kun näytelmän roolitukset, kohtaukset ja esiintyjien ryhmädynamiikka toimivat. Turun energisestä esityksestä voi aistia sen, että näyttelijät viihtyvät rooleissaan, mutta tekevät työnsä pieteetillä. Yliviritykset, jos niitä on, osuvat nekin kohdalleen.

Joten, Monkswellin kartanon olohuoneeseen lumimyrskyn tieltä kokoontunut sekalainen joukko puhaltaa yhteen hiileen ja antaa esitykselle paloa. Kahdeksan tyyppivarman henkilön nahkoihin sukeltaneet näyttelijät - Anna-Sofia Tuominen, Sami Lalou, Mika Kujala, Sonja Pajunoja, Alex Anton, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson ja Nicklas Pohjola - hurmaavat, härnäävät, ehkä pistävät jopa pohdiskelemaan ihmisluontoon pesiytyneitä tuulenpesiä. Yhtenäisenä joukkona he "piirtyvät esiin kuin korut", kuten Rautiainen käsiohjelmassa toteaa ja tunnustaa. 

En enää ihmettele, miksi Hiirenloukkua on esitetty Lontoossa yhtäjaksoisesti jo vuodesta 1952, ja miksi se saa edelleen uusintatulkintoja eri puolilla maailmaa. Menestyksen taustalla lienee kekseliäs juoni, eksentrinen henkilökavalkadi sekä näiden sanomisiin ladattu nokkela huumori. Eikä pidä aliarvioida näytelmän vanhanaikaista, nostalgiaa puhkuvaa ylöspanoa tai rikostarinan koukuttavuutta. 

Yhtä lailla pitävä on tosin myös näkemys Hiirenloukusta kliseisten henkilökuvien ja juonenkäänteiden jo museoon joutavana näytelmänä. Silti Dame Agathan rikosromaanit keräävät edelleen uusia lukijoita, eivätkä vanhat saa niistä tarpeekseen. Joten, miksei myös rikosdraaman muotoon puettu viihdyttävä tutkielma siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen roikottaa lohturätin lailla menneisyyttä mukanaan eikä päästä irti, voisi toimia. Ja kun se päättyy tragedioista kauheimpaan, toisen ihmisen murhaan, olemme jo ikiaikaisen tarinankerronnan alkulähteillä.

Yksinkertaista, kuten se eräs toinen brittiläinen salapoliisi saattaisi tähän todeta.

 

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

 

 

 

Kommentit