Parenteeseja

Jos eletään Cabaret -musikaalin maailmassa poikkeusoloja, ikään kuin menneen ja tulevan maailman risteyskohdassa, saman tunnon voi aistia Turun kaupunginteatterin korona-pandemian väljentämässä katsomossa. Näyttämölle rakennettu Berliini tanssii, juo ja laulaa kuin viimeistä päivää ja natsien valtaannousua valmistellaan jo tukka putkella. Kun on seurannut viimeaikaista poliittista ja sosiaaliseen mediaan tapetoitua keskustelua ideologisten äärilaitojen, uskontojen, marginaaliryhmien ja valtaväestön kohtaamattomuudesta, kirjailijoiden vetoomuksista avoimen keskustelun, mielipiteenvapauden ja suvaitsevaisuuden puolesta , jopa taiteentekemisen vapautta kyseenalaistavista periaatteista , Berliini tulee aivan kasvomaskille. Siksi musikaalin ensimmäiseen puoliskoon sijoitettu, pariinkin kertaan laulettu hidas, paatoksellinen ja uhmakas "Sen huominen meille tuo", koskettaa syvältä. Siinä lauletaan huomispäivän maailmasta ja pyydetään isänmaata antamaan merkki lapsilleen.  Niin sil...

Niskavuori on nimike suomalaiskansalliselle kulttuuriaarteelle. Hella Wuolijoen (1886-1954) viiden näytelmän sarjaa on esitetty tasaisin väliajoin niin teattereissa kuin valkokankaalla tai kuvaruudussa. Eikä loppua ole näkyvissä. Maamme agraarin mentaalimaiseman kuvaukselle kimurantteine ja ajattomine ihmissuhteineen riittää kysyntää. Turun kaupunginteatteri on ottanut nyt käsittelyynsä sarjan kolmannen osan, Niskavuoren nuori emäntä . Helsingin Kansallisteatterissa se sai ensiesityksensä 1940, muutama vuosi ensimmäisen osan jälkeen. Kyseessä on sukutarinan käynnistävä  osa, jossa kerrotaan Juhaniinsa rakastuneen ja Juhaniinsa pettyneen naisen tiestä sukutilan itsevaltiaaksi. Eletään 1880-lukua, Venäjän keisarikunnan läntisessä provinssissa puhkeavan suomalaisuusaatteen nupuillaan olevia hetkiä. Niskavuoren nuori emäntä on Loviisa, rikkaan talon tytär, jonka elämää viidessä näytelmässä seurataan aina 1940-luvulle asti. Wuolijoen pseudonyymillä Juhani Tervapää kirjoittaman sa...

Dostojevskin romaanien kohdalla on tullut tavaksi puhua niiden moniäänisyydestä, polyfoniasta . Romaaneissa aatteet, ideologiat, poliittiset ja yhteiskunnalliset näkemykset risteävät ja asettuvat toisiaan vasten. Kertoja antaa aikaa ja tilaa kuvittelemiensa henkilöiden sisäisen maailman tuomisessa lukijalle näkyväksi. Kuva: Marko Mäkinen Jos otetaan tämä äänten keskinäinen itsenäisyys lähtökohdaksi, Dostojevski tuntuu asettuvan luontevasti näyttämölle. Tämän voi hyvin itse kukin todeta Turussa nyt esitettävästä sovituksesta , jossa tosin moniäänisyyttä toteutetaan monologisesti, yhden näyttelijän luomien lukuisten persoonien kautta. Dostojevskin suurista romaaneista Riivaajat ilmestyi 1872, muutama vuosi Rikoksen ja rangaistuksen (1866) ja Idiootin (1869) jälkeen. Kirjailijan pääteoksena pidetty Karamazovin veljekset (1880) odotti vielä tulemistaan. Riivaajat on eräänlainen sekamuoto poliittista ja psykologista romaania, josta löytyy niin satiiria kohdistuen alempaan ja ...

Jos Turussa esitettävä Ronald Harwoodin Pukija on levoton sekoitus traagista ihmiskohtaloa, kepeää yksilöpsykologista jutustelua ja uteliaisuutta herkistävää kurkistelua teatterikulissien taakse, se selittyy ainakin osittain näytelmän tekstillisistä lähtökohdista. Pukijasta löytyvät niin näytelmän kirjoittajan omakohtaiset kokemukset teatterin maailmassa kuin dramaattisena rinnakkaiskertomuksena kulkeva tarina Shakespearen tunnetuksi tekemästä kuningas Learista. Harwood työskenteli nuorena miehenä pitkään merkittävän englantilaisen näyttelijän, Sir Donald Wolfitin pukijana, laati tämän elämästä myöhemmin myös biografian. Kokemuksista työskentelystä Wolfitin kanssa syntyi vuosikymmenten kehittelyn jälkeen 1980 ensi-iltaan päässyt näytelmä, jota on sittemmin esitetty teattereiden lavoilla ympäri maailmaa. 1983 Pukijasta tehtiin tunnettu elokuva, ja 2015 edellistäkin maineikkaampi sovitus televisiolle, pääosissa Ian McKellan ja Anthony Hopkins . Harwood on itse korostanut ...

Kun esityksen ohjelmalehtisessä lukee, että kyseessä on "traaginen tarina", jossa on "niin onneton loppu", odotukset saattavat ohjata meitä harhaan. Vasta esityksen nähtyään ymmärtää, että näytelmän saatesanoiksi laaditut kuvaukset olivat ironiaa, kieleen kätkettyä monitulkintaisuutta. Nälkä ei siis ole traaginen tarina, eikä siinä ole onneton loppu - vaikka onkin. Ironia, sanotun ja tarkoitetun välinen ristiriita on humoristisen esittämisen peruskauraa. Se osuu, jos on osuakseen. Aura of Puppetsin tulkinta Bram Stokerin Draculasta uppoaa kyllä. Viktoriaanisen ajan kauhuromaaniklassikko oli jo ilmestyessään (1897) ladattu täyteen yhteiskunnan sopivaisuusnormeja kyseenalaistavia kaksoismerkityksiä, joten lienee vain sopivaa, että tätä tarinaa jatketaan tänään samalla periaatteella. Kaikki se, mitä on tässä ja nyt, ei välttämättä tarkoita sitä, miltä se nyt näyttää. Alkuperäinen Dracula oli aidosti traaginen, hurja, kauhistuttavan kamala, ravisuttava tarina...

Turun kaupunginteatterin Amélie muistuttaa tuotannollisilta puitteiltaan teatterin edellistä suurmusikaalia, Viimeinen laiva (2017-18). Molempien alkuperäisten produktioiden taustalta löytyy nopea nousu pieniltä lavoilta suurille ja yhtä pikainen laskeutuminen teattereiden perusohjelmatäytteeksi. Craig Lucasin , Daniel Messén ja Nathan Tysenin käsikirjoittama ja säveltämä sovitus ranskalaisesta menestyselokuvasta (2001) sai ensi-iltansa 2015, siirtyi pari vuotta myöhemmin Broadwaylle, mutta katosi sieltä reilun viidenkymmenen esityksen jälkeen. Tämä ei tarkoita sitä, että Amélie olisi huono, kelvoton tai edes ei-katsomisen arvoinen musikaali. Pikainen katselmus sen saamiin arvioihin eri medioissa (Broadway-tähtien keskiarvo kriitikoilta 6,21/10) kertoo, että Amélien kohdalla ongelma ei ole koskaan ollut esityksissä tai näyttämöllepanossa vaan pikemminkin teatterin tai musikaalin peruselementeissä: tarinassa ja musiikissa. Tältäkin osin vertailukohta Viimeiseen laivaan on otol...

Voisi kuvitella, että Don Quijoten siirtäminen näyttämölle ja massiivisen romaanin tiivistäminen pariin tuntiin olisi pähkähullua, mieletöntä, naurettavaa. Ja sitähän se onkin, ja juuri näistä seikoista Red Nose Companyn esitys on kokoonpantu. Klovininaamareihin pukeutunut kaksikko, Zin ( Timo Ruuskanen ) ja Mike ( Tuukka Vasama ), puhaltaa pölyt 1600-luvulla ilmestyneestä romaanista ja siinä sivussa meistä klassiseen vakavaan draamaan virittäyneistä katsojista. Red Nose Company on erikoistunut teatteriklovneriaan, jossa näyttelijä pistää punaisen nenän päähänsä. Eli siis: näyttelijä näyttelee näyttelevää klovnia. Kuka tahansa voi ymmärtää tästä, että tästä eteenpäin on kaikki mahdollista. Teatteriklovneriassa viehättääkin sen vapaa, anarkistinen ote, joka antaa piutpaut draamallisille rakenteille, vakavuudelle tai "neljännen seinän" eli yleisön koskemattomuudelle. Kun teatteria tehdään näistä lähtökohdista, yhteys muun muassa standup-komiikkaan on ilmeinen. Tarina...